Kaarle Viikate – vocal, guitar
Simeoni Viikate – drums
Ervo Viikate – bass
Arvo Viikate – guitar
Ranka Recordings
Sylvian joululaulu
Säv. Karl Collan, san: Z. Topelius, suom. sanat: M. Korpilahti
Sov: K. Viikate
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Mut ylhäällä orressa vielä o
n vain
se häkki mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan!
Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah' tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!
Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sä siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain' Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.
Talvi se viimein
Talvi se viimein perille löysi,
tallaamaan tuttuja tienoita kai
Talvi se viimein perille löysi,
latomaan keloja poikittain
Pihalla ulvoo se hyisin viima,
nurkissa väljissä huhuilee
hornan tuuli kuin jäinen kiira,
hellasta tuletkin peittelee
kuitenkin katosta roikkumaan pantu pois
vaijan taitama himmeli on
Talvi viimein perille taisi
tuomaan juhlan talohon
Miehen mittainen kinos jo peittää,
seiniin puisiin nojailee
Miehen pikkuisen syrjään heittää,
hirsiä harmait' kun syleilee
Hankia moisia nähty ei olla
seuduilla näil vuoskymmeniin
hanget moiset suosiolla
omaan rauhaansa jätettiin
vaan keskellä nietosten yksinään
lyhde laitettu linnuille on
Nyt hanget korkeat suosiolla
talon rauhaa suojelee
Aattoiltana
Kynttilöistä lähtee hehku,
valo lämmin, havun tuoksuinen
Mut tuoksu tulee kauempaa,
leijuu takaa toisten ovien
Ja hämärtyvä aattoilta mieleen palauttaa
kuinka kirkkaammin nuo
toisten liekit kajastaa
Pimeässä talossa nyt
istun ensi kerran yksinään
Ilakointi jäänyt on,
ei piiri pieni pyöri ympyrää
Ja missä itse kuusipuu on,
johon nyt taas sais
kas, valkoisia enkeleitä oksiin ripustais
kas, valkoisia enkeleitä oksiin ripustais
Lämmitä ei laatikot,
ei rusinatkaan luumukiisselin
Riisipuuron jäätyneen
nyt verannalta sisään kiikutin
Ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa
vaik parempi kun pysytellyt
ois vaan paikallaan
ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa
vaik parempi kun pysytellyt
ois vaan paikallaan
Viattomien lasten päivä
Haljennut on lasi ilmapuntarin
rauennut on liike kaappikellon heilurin
tenho talvisen taivaan
ja pauke palavan pakkasen
on maalannut ikkunaan kasvot lapsosen
Kuurasta katsoo pienoinen pää
Huurteesta tuijottamaan käy
Silmät uniset, väriset jään
Hiipumaan käy liekki öljylyhdyn sydämen
liikkumaan saa veto verhot eessä ruutujen
kauan kulunut aikaa,
vaan vaivu ei unholaan
verhotkaan eivät saa piiloon kasvoja ikkunan
Kuurasta katsoo pienoinen pää
Huurteesta tuijottamaan käy
Silmät uniset, väriset jään
Lahja
Kuusen alla leikit pienten pellavapäiden
nyt on Maijat, Heikit lahjansa avanneet
vaan on perheen pää, isä mietteissään
mitä pohtii, puntaroi, tienneekö tuota itsekään
Takin päälleen laittaa, "Kauaa viivy en"
tuisku ei matkaa haittaa, perille saapuen
on hiljaista pihassa, ei näy jälkiä lumessa
lahjan laskee, asettaa keskelle lumista verantaa
Vaan yksinään jää lahja kuistille seisomaan
ei aukene ulko-ovi sovintoa solmimaan
ja mielipaha karvas jää rintaa kalvamaan
sen ken ois voinut tietää, että jälleen
viettää saa - juhlaa katkeraa
Häpeän lyhty
Pöytä on valmis ja tunnelma sen
hiljalleen täyttää talon lämpöisen
herkut tuoksuvat, luoksensa kutsuvat taas
Pöytään saapuvat ajallaan
paikoilleen alas istumaan
mut yhtä tuolia ei kukaan huolia saata
Hymyä yhtä on kaikkien suut
paistista jäljellä kiiltävät luut
vaan yhtä aihetta ei kukaan mainita uskalla
Eines saatu on päätökseen
jo alkavat siirtyä eteiseen
juhla vietetty, kunnia säilötty on
Muori vanha vaan kiikustaan
lapsiaan katsoo viel uudestaan
mielessään itkien, häveten silmänsä sulkee
Kun lapset ovat matkassa maallisen
ja unohtuneet teot isien
ja vaik kuinka yrittää suojata taloaan
niin häpeän lyhty luo himmeää valoaan
kyyneleet unholaan jääneet sulamaan saa
Olkoon näin
(Säv. Anton Dvorák, san. Reino Helismaa, sov. K. Viikate)
Kun mielessäni kuljen muiston hämärään,
niin toiveistani parhaat rauenneiksi nään.
Sain nuoruudelta siivet kerran minäkin
ja pilvilinnan jonne lentäisin.
Pois siivistäni aika puhtauden vei,
ja pilvilinna koskaan valmistunut ei.
Ei nuoruus yötä tunne, päivä aina on,
mut vuodet jättää taakseen auringon.
Niin paljon toivotaan, niin paljon haaveillaan,
jää liekistämme kerran tuhkaa vaan.
Ei pilvilinnaa koskaan luoda kestävää.
Ken tämän tietää, kaiken ymmärtää.
Nyt mielessäni kuljen muiston hämärään,
ja toiveistani parhaat rauenneiksi nään.
Mä ymmärtäen katson nyt jo taaksepäin
ja itselleni lausun: "Olkoon näin"
Vuoden synkin juhla
[instrumentaali]
Комментарии могут добавлять только зарегистрированные пользователи. Вы можете зарегистрироваться на сайте или залогиниться через социальные сети (иконки вверху сайта).
se häkki mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan!
Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah' tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!
Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sä siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain' Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.
Talvi se viimein
Talvi se viimein perille löysi,
tallaamaan tuttuja tienoita kai
Talvi se viimein perille löysi,
latomaan keloja poikittain
Pihalla ulvoo se hyisin viima,
nurkissa väljissä huhuilee
hornan tuuli kuin jäinen kiira,
hellasta tuletkin peittelee
kuitenkin katosta roikkumaan pantu pois
vaijan taitama himmeli on
Talvi viimein perille taisi
tuomaan juhlan talohon
Miehen mittainen kinos jo peittää,
seiniin puisiin nojailee
Miehen pikkuisen syrjään heittää,
hirsiä harmait' kun syleilee
Hankia moisia nähty ei olla
seuduilla näil vuoskymmeniin
hanget moiset suosiolla
omaan rauhaansa jätettiin
vaan keskellä nietosten yksinään
lyhde laitettu linnuille on
Nyt hanget korkeat suosiolla
talon rauhaa suojelee
Aattoiltana
Kynttilöistä lähtee hehku,
valo lämmin, havun tuoksuinen
Mut tuoksu tulee kauempaa,
leijuu takaa toisten ovien
Ja hämärtyvä aattoilta mieleen palauttaa
kuinka kirkkaammin nuo
toisten liekit kajastaa
Pimeässä talossa nyt
istun ensi kerran yksinään
Ilakointi jäänyt on,
ei piiri pieni pyöri ympyrää
Ja missä itse kuusipuu on,
johon nyt taas sais
kas, valkoisia enkeleitä oksiin ripustais
kas, valkoisia enkeleitä oksiin ripustais
Lämmitä ei laatikot,
ei rusinatkaan luumukiisselin
Riisipuuron jäätyneen
nyt verannalta sisään kiikutin
Ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa
vaik parempi kun pysytellyt
ois vaan paikallaan
ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa
vaik parempi kun pysytellyt
ois vaan paikallaan
Viattomien lasten päivä
Haljennut on lasi ilmapuntarin
rauennut on liike kaappikellon heilurin
tenho talvisen taivaan
ja pauke palavan pakkasen
on maalannut ikkunaan kasvot lapsosen
Kuurasta katsoo pienoinen pää
Huurteesta tuijottamaan käy
Silmät uniset, väriset jään
Hiipumaan käy liekki öljylyhdyn sydämen
liikkumaan saa veto verhot eessä ruutujen
kauan kulunut aikaa,
vaan vaivu ei unholaan
verhotkaan eivät saa piiloon kasvoja ikkunan
Kuurasta katsoo pienoinen pää
Huurteesta tuijottamaan käy
Silmät uniset, väriset jään
Lahja
Kuusen alla leikit pienten pellavapäiden
nyt on Maijat, Heikit lahjansa avanneet
vaan on perheen pää, isä mietteissään
mitä pohtii, puntaroi, tienneekö tuota itsekään
Takin päälleen laittaa, "Kauaa viivy en"
tuisku ei matkaa haittaa, perille saapuen
on hiljaista pihassa, ei näy jälkiä lumessa
lahjan laskee, asettaa keskelle lumista verantaa
Vaan yksinään jää lahja kuistille seisomaan
ei aukene ulko-ovi sovintoa solmimaan
ja mielipaha karvas jää rintaa kalvamaan
sen ken ois voinut tietää, että jälleen
viettää saa - juhlaa katkeraa
Häpeän lyhty
Pöytä on valmis ja tunnelma sen
hiljalleen täyttää talon lämpöisen
herkut tuoksuvat, luoksensa kutsuvat taas
Pöytään saapuvat ajallaan
paikoilleen alas istumaan
mut yhtä tuolia ei kukaan huolia saata
Hymyä yhtä on kaikkien suut
paistista jäljellä kiiltävät luut
vaan yhtä aihetta ei kukaan mainita uskalla
Eines saatu on päätökseen
jo alkavat siirtyä eteiseen
juhla vietetty, kunnia säilötty on
Muori vanha vaan kiikustaan
lapsiaan katsoo viel uudestaan
mielessään itkien, häveten silmänsä sulkee
Kun lapset ovat matkassa maallisen
ja unohtuneet teot isien
ja vaik kuinka yrittää suojata taloaan
niin häpeän lyhty luo himmeää valoaan
kyyneleet unholaan jääneet sulamaan saa
Olkoon näin
(Säv. Anton Dvorák, san. Reino Helismaa, sov. K. Viikate)
Kun mielessäni kuljen muiston hämärään,
niin toiveistani parhaat rauenneiksi nään.
Sain nuoruudelta siivet kerran minäkin
ja pilvilinnan jonne lentäisin.
Pois siivistäni aika puhtauden vei,
ja pilvilinna koskaan valmistunut ei.
Ei nuoruus yötä tunne, päivä aina on,
mut vuodet jättää taakseen auringon.
Niin paljon toivotaan, niin paljon haaveillaan,
jää liekistämme kerran tuhkaa vaan.
Ei pilvilinnaa koskaan luoda kestävää.
Ken tämän tietää, kaiken ymmärtää.
Nyt mielessäni kuljen muiston hämärään,
ja toiveistani parhaat rauenneiksi nään.
Mä ymmärtäen katson nyt jo taaksepäin
ja itselleni lausun: "Olkoon näin"
Vuoden synkin juhla
[instrumentaali]